|
|
|
YRJÖ KALLIO Presidentti Kyösti Kallion 9.3.1882 syntynyt nuorin veli Yrjö Viljami oli erikoinen persoonallisuus. Nuorena miehenä hän muutti Amerikkaan toimien siellä mm. hotellitarjoilijana. Tuon työn yhteydessä hän ilmeisesti omaksui sulavan kohteliaisuuden ja ystävällisen puhetavan. Siitä lähtien hienot käytöstavat luontevine kumarruksineen kuuluivat Yrjö Kallion perusolemukseen. Takaisin Suomeen ja kotikyläänsä Ylivieskan Vähäkankaalle hän palasi vuonna 1913 Jehovan todistajien opin omaksuneena. Vasta Yrjön mukana jehovalaisuus levisikin Ylivieskan seudulle. Uskonnollisesta vakaumuksestaan huolimatta hänet muistetaan leikkisänä humoristina ja näyttelijänä, suorastaan pelleilijänä, joka sai kanssaihmisensä viihtymään ja unohtamaan hetkeksi arkihuolensa. Toisaalta Yrjö Kallio oli äärettömän ahkera ja työteliäs ja ennen kaikkea pikkutarkan siisteyden ylläpitäjä talossaan, joka on vieläkin Vähäkankaan Kankaanmäellä. Kaiken kattava siisteys ja puhtaus ei vallinnut ainoastaan asuintalossa ja väentuvassa vaan myös saunassa, navetassa ja tallissa sekä yleensä koko pihapiirissä pelloille ja niityille saakka. Keväinen suursiivous kesti talossa viikkoja. Kun karja laskettiin laitumelle, siivottiin yhtä perusteellisesti navetta. Hiekan ja pesuaineiden avulla navetta hangattiin joka paikasta niin puhtaaksi, että lattia, katto ja parretkin hohtivat. Kallion navetassa eivät kärpäset viihtyneet. Eivätkä sitä oudommat ohikulkijat heti navetaksi uskoneet, kun kesällä karjasuojan ikkunoihin laitettiin verhotkin. Puhtaita ja kiiltäviä olivat myös kaikki ulkorakennuksissa säilytettävät talon pidossa tarvittavat työkalut. Ne pidettiin mallikelpoisessa järjestyksessä, seinille ripustettavat esineet olivat omilla paikoillaan yhtä pitkän matkan päästä toisistaan. Sama koski lattialla säilytettäviä työkaluja. Etteivät esineet puhtaudestaan huolimatta olleet uusia näki siitä, että ne olivat ahkerassa työssä kuluneet. Eikä Yrjö Kallio valikoinut töitään eikä jakanut niitä erikseen miesten ja naisten töihin, kaikki työ oli yhtä arvokasta ja kelpasi isännällekin tehtäväksi. Hän olisi mainio esimerkki useimmille nykyajan miehille hoidellessaan niin leipomiset, pyykin pesut kuin silittämisetkin. Polttopuut tehtiin talossa täsmällisesti. Jokainen puu oli millilleen saman mittainen. Pilkotut puut ladottiin liiteriin mahdollisimman tiheään, lähelle toisiaan. Puupinot olivat päästään tasaisia, kuin pahvilevy olisi vedetty puiden peitoksi. Myös pihamaa haravoitiin, lakaistiin ja sormittiin, eikä minkäänlaista tikkua tai muuta ylimääräistä saanut pihalle jäädä. Jaakontalon Otto halusi kerran kokeilla Yrjö-isännän silmää ja piilotti tupakan natsansa nurmen alle isännän ollessa sisällä kahvia keittämässä. Kahvin juonnin jälkeen mentiin ihailemaan yhdessä kaunista pihamaata, kunnes Yrjö äkkiä vaikeni, kyykistyi ja sieppasi maasta jotain kiukkuisena: "On se merkillistä, että joku voi olla niin siivoton, että kehtaakin vielä tupakalla kenttäni tuhrata!" Otto oli ihmeissään pajatusta kuunnellessaan. EERO YLITALO
KAUPPA-KONTIO Kauppias Kustaa Erkinpoika Kontio (1857 - 1913) oli legendaarinen vanhan ajan kyläkauppias. Myös hänen nuoremmasta veljestään Jaakosta (s. 1861) tuli kauppias. Vanhemman Feeles-veljen poika Felix Kontio (s. 1886) oli paitsi osuuskaupan toimitusjohtaja myös 30 vuotta Kontion suvun päämies. Kustaa Kontio tunnettiin Raudaskylällä lempinimellä Kauppa-Kontio. Hän oli pidetty kylän filosofi ja sielunhoitaja, joka palvelualttiudessaan sopii esimerkiksi tämänkin päivän liikealan yrittäjille. Asiaa valaisevan tositarinan kertoi vuoden 1994 sukujuhlilla Kauppa-Kontion veljenpojan tytär Hilma Sipola: Kylän ökyisäntä oli sattunut tulemaan kauppaan juuri kun Kauppa-Kontio oli saatellut ulos puotinsa ovella jotakin vaatimatonta asiakastaan, oli kiitellyt ja toivotellut onnellista kotimatkaa, lausunut tervetulleeksi uudelleen, kotia terveisiä laitellut. Niinpä isäntä intoutui häntä mollaamaan, että ”Sinä se oikia hyssykkä olet, kun joka muorin tuppuran saattelet ja kiittelet, lehmänpoikimiset ja kolotukset kyselet, aina ja kaikille yhtä ystävällinen olet!” Siihen Kauppa-Kontio oli rauhalliseen tapaansa tuumannut: ”Kuuleppa, se on niin, että minun pittää kuohita se paskaperse-jääräkin, se on minun leipä. Ei iso ja rikas minun kauppaani tule ja pystyssä piä. Sinäkin pistät tamman puikkoihin ja ajat kirkolle issoon kauppaan. Näitä pikkuasiakkaita kun on monta, ne elättää minut ja hyvän sovun eelle ei mee mikkään; palavelija minä oon.” Siinä oli miettimistä isännälle pienimmänkin huomioon ottamisen tärkeydestä. Myös viisautta tälle päivälle, sillä meillä itse kenelläkin helposti unohtuu pienimmän huomioon ottaminen. Siinä sai ökyisäntä ojennuksen: palvele ilolla pienimmätkin! Eero Ylitalo
Leo Erkkilä - Yläjärven, Huronin, Michiganin, Ontarion ja Erien lohien pelastaja Monet Kontion suvun jäsenet lähtivät vuosisadan vaihteen molemmin puolin etsimään parempaa elämää valtameren takaa. Näin tekivät myös pitkäaikaisen suvun päämiehen Felix Kontion veljet Joonas, Hermanni ja Kustaa Kontio, joista viimeksi mainittu tosin muutti takaisin itsenäistyneeseen Suomeen vuonna 1921. Hermanni Kontio perheineen lähti Ylivieskasta Yhdysvaltoihin vuonna 1914. Hermanni piti yhteyttä kotimaahan jääneisiin sukulaisiin mm. lähettämällä kahvia vuoden 1949 sukujuhliin. Sodan jälkeisessä Suomessa kahvi oli vielä säännöstelyn alainen elintarvike. Siksi lahjoitus niin merkittävä ja maininnan arvoinen, että asia merkittiin oikein alleviivaten sukukokouksen pöytäkirjaan. Hermanni Kontion vanhin poika Leo Feeliks oli syntyi 1910 ja oli siis vain neljän vuoden ikäinen perheen muuttaessa Amerikkaan. Aikuisena saatuaan USA:n kansalaisuuden Leo muutti sukunimensä Erkkiläksi, koska nimi Kontio englantilaisittain lausuttuna toi jenkkien mieleen sanan, jota viljeltiin varsin runsaasti nuorten päähenkilöiden välisessä dialogissa uudehkossa kotimaisessa elokuvassa ”Sairaan kaunis maailma”. Yhdysvaltojen kansalaisena Leo Erkkilä osallistui laivastoupseerina II maailmansodan taisteluihin Tyynellä valtamerellä ja yleni peräti komentajaksi saakka. Melkoinen saavutus siirtolaispojalle, vastaahan komentaja maavoimissa everstiluutnanttia. Merkittävimmän elämäntyönsä Leo Erkkilä kuitenkin teki Kanadan ja USA:n rajalla olevien suurten järvien hyväksi. Hän oli suorittanut Washingtonin yliopistossa kalabiologin tutkinnon ja nimitettiin johtamaan tutkimusryhmää, joka sai tehtäväkseen estää nahkiaisen nousun suuriin järviin. Nahkiaiset olivat uhkana järvien lohille ja muille arvokaloille, jotka olivat uhkaavasti vähenemässä. Suurten järvien nahkiainen oli huomattavasti suurempi kuin Perämerestä Pohjanmaan jokiin nouseva pikkuserkkunsa, kooltaan kuin makkaratanko mutta syötäväksi kelpaamaton. Leo Erkkilän 60-70 tutkijaa ja kalatalousopiskelijaa käsittävä tutkimusryhmä oli mahdottomalta tuntuvan tehtävän edessä. Suuriin järviin laskevia jokia oli yli 200 ja lisäksi vielä jokien sivuhaarat. Kukin nahkiaisnaaras laski jokien pohjiin yli 60.000 munaa. Tutkimustyö kesti vuosikausia ja maksoi tukuittain dollareita. Tutkimusryhmä yritti ensin estää nahkiaisten nousun järviin johtamalla sähköä joen yli, mutta tuloksetta. Toisena keinona oli nahkiaisten munien tuhoaminen kemikaaleilla jokien pohjiin niin, ettei muu kalakanta kärsinyt eivätkä vesistöt saastuneet. Saksassa oli kemikaaleja kokeiltu vastaavissa tilanteissa, mutta suurille järville saksalaisten aineet eivät sopineet. Satojen kokeiden ja tuhansien työtuntien jälkeen tutkimusryhmä kehitti nahkiaisten munat tuhoavan kemikaalin, joka ei aiheuttanut vahinkoa muulle luonnolle. TFM:ksi nimetty aine tuhosi 95 % nahkiaisten munista ja järvien kalakanta oli pelastettu. Onnistuneen tutkimusryhmän johtajana Leo Erkkilästä tuli kysytty luennoitsija ulkomaita myöten. Myöhemmin Leo Erkkilä kuului 35-henkiseen kansainväliseen valtuuskuntaan, joka paneutui vastaaviin ongelmiin mm. Suomessa, Neuvostoliitossa ja Kiinassa. Eläkkeelle hän jäi 1970-luvun alussa. Eläkepäivinään Leo Erkkilä asui Saksasta muuttaneista siirtolaisista polveutuneen Ann -vaimonsa kanssa Kaliforniassa. Suomessa hän kävi kaikkiaan kahdeksan kertaa, viimeisen kerran kesällä 1989, jolloin Leo Erkkilä s. Kontio oli läsnä myös Kontion suvun V sukujuhlassa. Eero Ylitalo(lähde: Kalajokilaakso n:o 140 21.7.1989) Leander Saarelan muistokirjoitus Uusi Suometar –lehdessä Teksti alkuperäisessä kirjoitusasussa. Kirjoittaja nimimerkki ”P. P.” lienee itse Pietari Päivärinta. Uusi Suometar no 61 (24.05.1876), sivu 3 ”Talon isäntä ja kunnallislautakunnan esimies Leander Saarela nukkui kuoleman uneen Saarelan tilalla Ylivieskan pitäjässä wiime huhtikuun 22. p. Kun joku suuri-oppinut tiedemies, mahtawa hallitsija j.n.e. muuttaa tämän maailman majoista tuonelan tuwille, pidetään tawallisesti huolta että julkisuudessa annetaan yleisölle siitä tieto, jolloin tawallisesti arwostellaan wainajan ansiot ihmiskunnan hywäksi. Mutta aniharwoin näkyy julkisuudessa rahwaan elämä-kerrallisia arwosteluita, ja siitä pian joku saattaa tulla siihen käsitykseen, ettei talonpoikaisessa kansassa ole mitään kelwollista ja jaloa. Waan allekirjoittanut on kumminkin siitä mielestä, että kaikissa kansan kerroksissa löytyy jotakin korkiaa, jaloa, pyhää ja jumalallista, joka ei ansaitsisi unhotuksen ylönkatsetta, miehiä, jotka owat laillansa waikuttaneet hywää maamme ja koko ihmiskunnan hyödyksi. Useinkin on heidän waikutus-piirinsä pieni, eikä se useinkaan ulotu kauemmaksi oman kuntansa piiriä. Mutta onhan jokainen pitäjäs, jokainen kunta laillansa ikään kuin liittowalta suuressa yhteiskunnassa. Näillä pienillä liittowalloilla on –kuten ainakin- oma sisällinen hallituksensa, jossa kyllä on waikutus-alaa kullekin yksityiselle henkilölle, olipa se sitte mitä kansaluokkaa tahansa. Joka siinä piirissään waikuttaa hywään päin, hän waikuttaa koko isänmaan hywäksi, sillä kuta usiampi kunta on walistunut, sitä walistuneempi on myös koko isänmaamme. Puheena olewa kansalaisemme oli yksi niistä harwoista, jotka kunnassamme owat tehokkaasti waikuttaneet siihen suuntaan. Hän oli syntynyt 6 p. lokakuuta 1834, samalla Saarelan tilalla, jossa hän henkensäkin heitti. Jo pienenä pahaissa osoitti hän tawatonta lukuhalua, jota hän tyydytti ensimmältä siten, että lainasi muilta kirjoja, kun ei hänellä ollut itsellään erityisiä waroja, isänsä kun oli talon-haltijana. Waroja sen werran saatuaan, rupesi hän tilaamaan sanomalehtiä ja ostamaan kirjoja, joiden harras suosija hän oli elämänsä ajan. Siitä asti kun Suometar syntyi, on se ollut alituisesti hänellä, samoin Oulun Wiikkosanomia, Suomen Kuwalehti, Pääskynen ja wäliin Kirjallinen Kuukauslehtikin, ja wäliaikaisesti monta paikkakunnan lehteä. Isänsä wiimeisinä hallituswuosina tahtoiwat taloudelliset asiat joutua rappiolle, tilaa kun rasittiwat pankkiwelka, useat waaralliset takaukset ja siihen wielä kowat katowuodet. Isänsä hallituksesta luowuttua, ryhtyi wainaja kahden toisen weljensä kanssa, suomalaisella sitkeydellä talouden hoitoon, jonka he ennen pitkää kohottiwat turwalliselle kannalle. Kun kunnallishallitus perustettiin pitäjään w. 1866, walittiin hän kunnallislautakunnan esimieheksi, jossa toimessa hän oli kuolemaansa asti, sillä wiime syksynä walittiin hän yksimielisesti siihen neljäs kerta. Harwa kansalainen lienee kunnaltansa saanut sitä luottamusta. Koko wirka-aikansa oli waiwalloinen ja paljotöinen, sillä kowain katowuotten aikana oli ensin alinomainen lainain ottaminen ja niiden jakaminen, ja katowuotten loputtua niiden takaisin-maksaminen sekä kruunulle että yksityisille, jotka saattiwat paljon waiwaa. Tawallisella lempeydellään ja wälinpitämättömyydellään, mutta samalla rehellisyydellään ja keinokkaisuudeollaan, woitti hän niin yleisön suosion, että wiimeaikoina wältti kaikki parjaajain kielet, jotka useinkin tahtowat olla sitä enemmin osana, kuta enemmän joku on uhrannut woimiaan yhteiseksi hywäksi; hän woitti kerrassaan sekä ylhäisten että alhaisten luottamuksen ja suosion. Hän oli lukemisen kautta niin henkiset woimansa kehittänyt, että harwalla talonpoikaissäädyssä on niin sywät ja lawiat käsitteet waltiotalous-opista ja niin wapaat ajatustawat kansallisuuden asioissa, kuin hänellä oli. Semmoisissa asioissa kuin kansakoulun, kiertäwän koulun, lainakirjaston ja suomalaisen lyseon perustamisissa Oulussa oli hän aina ikkokas puollustaja. Hän kirjoitteli usein sanomalehtiin paikkakunnallisia tietoja, jotka wäliin teräwästi koskiwat sekä yhteiskunnallisia että paikkakunnallisia oloja; hän kirjoitti enimmästi O. W. S:iin, waan wiimeiseltä Uuteen Suomettareen nimimerkillä: ”Joku”. Näinä uskonnon wimmain aikoina ohjasi hän tywenesti alustansa, joutumatta karille, ja turwasi ainoastaan Häneen, jolla on paljo anteeksiantamusta, eikä mihinkään ihmis-oppiin. Sunnuntaina 3 p. toukokuuta saattiwat sukunsa, ystäwänsä ja kuntansa –jotka oliwat lukuisasti kokouneet hänen haudallensa- hänen wiimeiseen lepokammioonsa, jossa tilassa eräs wainajan ystäwä lausui sitä warten sepitetyn huolirunon. - Rauha hänen tomullensa! P. P.” Tiedosto haettu osoitteesta: http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?action=page&type=lq&conversationId=3&id=282818&pageFrame_currPage=2 (15.12.2006)
|
|
|
